Puuroa kuinka monelle?

Lusikoita, oksia ja sumua ja teksti: Kuinka monelle saan keittää puuroa tänään? Entä huomenna?

Mä en edes tykkää juurikaan puurosta, enkä varsinkaan puuron keittämisestä. Mutta jotenkin siitä tuli symboli vanhempana olemiselle, perheelle, rakkaudelle, jaetulle arjelle. Tuli nimen omaan sen jälkeen, kun en enää arjessa voinut lapselleni puuroa keittää.

Ennen sijoitusta asuimme kahdestaan lapseni kanssa. Olimme perhe, lapsiperhe vaikka kuinka pieni. Tiivis ja paljon asioita yhdessä tekevä perhe. Olin äiti, joka keitti lapselle puuroa, koska puuroa kuuluu syödä.

Kun lapsi huostaanotettiin, en tiennyt aikoihin kuka olen. Tai mikä. Virallisesti olin yksin asuva aikuinen, yhden hengen talous. Asunto oli ihan sama, joka oli ollut meidän perheen koti. Lapsen huone oli edelleen lapsen huone, vaikka pahimmillaan meni kuukausia, ettei siellä lasta näkynyt. Keittiössä oli molempien omat paikat pöydän ääressä, naulakossa koukut molemmille.

En osannut keittää puuroa yhdelle. En saanut alkuun ostettua edes leipää kaupasta, kun en osannut valita. Olin niin tottunut reilu 10 vuotta ottamaan lapsen huomioon kaikessa, että en tiennyt millä perusteilla olisin leivän valinnut. Siellä kävelin kaupassa leipähyllyjen välissä ja katselin leipiä. Toivoin, että leipiä olisi myynnissä vain yhtä lajia, jotta ei tarvitsisi valita. Tai kahta, niin olisi voinut ottaa molemmat.

Ei meillä oltu siihen astikaan valintoja tehty sen mukaan, mitä lapsi halusi. Mutta nyt ei ollut ketään, kenen toiveita kuunnella ja sitten joko toteuttaa tai perustella miksi ei. En osannut ajatella, että minä olisin se joku, joka voisi toiveita esittää. Ei minulla ollut kuin yksi toive.

Opin toki ajanmyötä. Niin ostamaan leipää, kuin keittämään puuroakin yhdelle. Ja sekä elämään arkeani yksin että olemaan perhe, vaikka emme moneen vuoteen asuneetkaan samassa osoitteessa.

-Mareena