Merellä on rannat

Kuva merestä, jonka päällä teksti: Lapsen sijoitus tuntui pitkään valtameren kokoiselta esteeltä minun ja onnellisuuden välissä. Mutta jokaisella merellä on rannat. Rakkaus ei hukkunut, ei minulta eikä lapselta.

Kun lapseni sijoitettiin 11-vuotiaana, tuntui minusta pitkään siltä, etten voi olla enää koskaan onnellinen. Tilanne oli musertava ja vaikutti kaikkeen olemiseeni. Ajatus siitä, että lapseni ei asu kanssani, ei voi asua kanssani, oli läsnä kaikessa.

Silloin en osannut ajatella, että elämää tulee olemaan sijoituksen jälkeenkin, riippumatta siitä kuinka kauan sijoitus kestää. Enkä olisi ehkä osannut sitä nähdä, vaikka joku niin minulle olisi sanonutkin. Tilanne tuntui niin lopulliselta.

Mutta kaikki pikku hiljaa löytyi myös valoa. Vaikka lapsi oli sijoitettuna useita vuosia, opimme molemmat löytämään iloa ja onnea sen aikanakin. Toisistamme ja muustakin elämästä. Se ei poistanut surua siitä, ettemme voineet jakaa arkea yhdessä, mutta auttoi jaksamaan surusta huolimatta.

Pelkäsin alkuun myös paljon sitä, että rakkaus väliltämme katoaisi tai ohenisi välimatkan myötä tai yhteisen arjen puuttuessa. Todellisuudessa se vain kasvoi ja vahvistui, kun sitä joutui välillä etsimään ja tekemään näkyväksi eri tavoin kuin aikaisemmin.

-Jo aikuisen äiti