Kuljen hiljaa

Metsäpolku, jonka päällä teksti: Kuljen hiljaa ja varovaisesti, tuskin saan askeleita liikkumaan. En voi jäädä paikoillekaan, silloin voi joku saada kiinni. On pakko mennä eteenpäin. Mutta kun.

Havumetsä, risuja, liukas polku, lätsähtäviä sammaleita. Havinaa, huhuilua, hiljaista rapinaa. Tuuli ulvoo. Hämähäkin seitit tarttuvat naamaan. Kaadun kasvoilleni. En kuole koska en lyö päätäni kiveen. Kaiken hulluuden keskellä järkeni ääni järjestää karanneita ajatuksia mappeihin ja lokeroihin. Pieni tunteeni piipittää siellä keskellä mutta järki ei jouda kuuntelemaan koska sillä on kiire saada hyllytilaa mapeille jotta voidaan jatkaa elämistä. Kyllä se riittää, että hengität. Elämä on niin yksinkertaista, että hengittäminen riittää. Mutta kun se ikäv… shss jos sanot noita kiellettyjä sanoja mappihyllyt kaatuvat ja sitten on piru irti. Ota se luuta käteesi ja lakaise. Lakaise maton alle, ei haittaa vaikka sinulla ei ole mattoja, lakaise sitäkin kovemmin.

Kuljen hiljaa ja varovaisesti, tuskin saan askeleita liikkumaan. En voi jäädä paikoillekaan, silloin voi joku saada kiinni. On pakko mennä eteenpäin. Mutta kun. Ei mitään muttia. Eteenpäin. Oksa, kivi, puunjuuri. Sinne meni viimeinenkin valo. Ehkä on uskallettava täysin pimeään jotta alkaa nähdä valoa. Jos jäisin hetkeksi tähän pimeään, sulkisin silmäni. Lepäisin. Ne kuvat, ne kuvat alkavat heti tulla. Ne kuvasi, jotka siirsin hyllystä laatikkoon koska ne satuttivat liikaa. Ja olisin joutunut käyttämään kiellettyjä sanoja, jotka järki poisti käytöstä.

Eteeni astui joku metsän olento, vanhempi aikaa, ikuinen. Hän vie minua eteenpäin. Hän on valo ja hänen nimensä on rakkaus. Onneksi hän lähti mukaani koska seuraavaan esteeseen olisi oma matkani päättynyt. Mikään mahti maailmassa ei saisi minua menemään riippusillan yli. Hän kantaa minut yli, mikä on hieman omituista koska hän on valoa eikä hänellä ole fyysistä muotoa. Järki sentään tässä vaiheessa älyää olla hiljaa.
Sillan jälkeen helpottaa. Opas jättää minulle kiven. Sen pyöreän, jonka sain joskus Susirouvan mieheltä. Se muistuttaa minua kaikesta tärkeästä. Talo näkyy jo mäen päällä. Hengästyn ja puristan kiveä. Vielä vähän matkaa. Täällä kasvaa jo vähän ruohoa ja kukkia. Olen perillä. Sisällä on räsymatot ja takassa tuli. Joku on laittanut kuvat taas esille. Nyt uskallan sanoa: Minulla on kaksi lasta.

-1 ½ äitiä